Lasse Pipinen

Suomalaisen yhteiskunnan parhaisiin puoliin on kuulunut jokaisen ihmisen ehdoton tasa-arvo lain edessä. Ajatuksen takana on ajatus ihmisten lopullisesta yhdenvertaisuudesta. Yksikään ei ole lähtökohtaisesti toista parempi tai huonompi.

Kysymys on samalla myös eurooppalaisesta liberaalista ajatuksesta yksilön arvosta, jota on suojattava myös lailla. Yksilön arvoon kuuluu vapaus valita tapansa elää ja oikeus toimia oman elämänsä parhaaksi, kunhan ei samalla rajoita tai hankaloita muiden elämää. Vastaava oikeus on sinun ja minun.

Vihdoin tämä vapaus on Suomessakin edennyt uudeksi laiksi tasa-arvoisesta avioliitosta. Nyt myös samaa sukupuolta olevat voivat solmia halutessaan keskenään avioliiton. Voisi ajatella, että kysymys on vain termeistä, saavathan ihmiset nytkin elää halutessaan yhdessä. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä: ihmisten arvosta ja tasa-arvoisuudesta lain edessä. Muutos on meillä edennyt hitaasti, koska ison yhteisön arvomaailma muuttuu hitaasti.

Muutoksen hitaudesta on hyvänä esimerkkinä luterilaisen kirkon keskustelu samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä. Vastustus on ollut kovaa. Nyt kuitenkin jossakin määrin näyttää siltä, että kirkossa ollaan suostumassa muutokseen. Hitaasti ja pitkän kaavan mukaan.

Helsinki on suomalaisessa mittakaavassa ollut ainutlaatuinen paikka. Täällä sateenkaariväki ja muut vähemmistöt ovat tunteneet olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi. Ei aina, mutta on täällä ollut enemmän tilaa olla oma itsensä. Kyse ei ole vain vähemmistöistä vaan koko kaupungista. Kun kaikilla on vapaus ja tilaa olla, myös koko kaupunkiyhteisö voi paremmin ja hengittää vapaammin.